Oletko koskaan ajatellut miten tässä elämässä on helppo unohtaa omat virheensä ja puutteensa, ja niin helppoa keskittyä toisten virheisiin ja puutteisiin.
'X sanoi minulle pahasti.' 'X teki ikävästi mua kohtaan.' 'X se on aina tämmöinen ja tämmöinen.'
No. Tämä nyt oli vähän no-brainer. Ei mitään uutta auringon alla.
Mikä on mielenkiintoinen havainto on se että: sinä hetkenä kun ihmisen elämä maan päällä loppuu, sinä hetkenä pronomini joka pitää sinut kiireisimpänä on 'minä.'
Ei 'he', 'hän' eikä mikään muukaan. Kuinka paljon ajatustyötä uhrasimmekaan elämän aikana sille miten muut kanssaelijät valitsivat kirjoittaa tekojen kirjaansa. Mutta nyt sillä ei ole enää mitään väliä.
Se millä on väliä on se
Miten minä kohtelin muita?
Olinko minä kärsivällinen?
Teinkö pahaa tai väärää?
Teinkö hyvää tai oikein?
Annoinko kanssaihmisilleni heidän oikeutensa?
Täytinkö velvollisuuteni?
Kysymyksiä joihin vastaus on eletty, nyt päättynyt sinetöity elämäni maan päällä.
Onko elämäni minun puolellani vai minua vastaan?
Elämässä on paljon haasteita. Paljon vivahteita. Paljon tunteita. Joskus mietin miten ihmiset jaksavat tätä elämää ilman islamia. Olisi traagista ajatella että tämä olisi nyt Se Elämä. Ettei tämän jälkeen olisi muuta. Että meidät olisi luotu tänne vain elämään noin sata vuotta ilman tarkoitusta ja sitten muuttuvamme mullaksi. Muslimina näemme tai ainakin tiedostamme näennäisesti negatiivisessakin Allahin viisauden. Ja sen miten niin paljolla ei enää ole enää mitään väliä haudan pohjalla maatessa.
Osaisimmeko olla kaukaa viisaita ja elää sitä hetkeä varten jo nyt?
